Wuf Wuf !

Olen herra Osku Packalen, pian 5 vuotias, Koivukylän hoivakodin virallinen tassuterapeutti ja kaikkien lellikki. Olen ollut mukana hoivakodin perustamisvaiheesta lähtien ja sain myös oman perehdytykseni kuinka toimia tassuterapeuttina. Joten uskon handlaavani työni ihan hyvin…

Työpäiväni alkaa maittavalla aamu aterialla, jonka saan nauttia heti töihin tullessani. Keittiössä häärää usein aamuisin erittäin mukava Kirsi-täti ja kun minä hipsuttelen keittiöön, isken silmää ja istahdan kiltisti odottamaan tiedän saavani ison kulhollisen maittavaa ruokaa, njam. Mutta paras osa ateriasta on vielä jäljellä, jälkiruoka jota asukkaat tarjoilevat minulle pöydän alle. Onneksi emäntäni Satu ei sitä huomaa, koska hänen mielestään olen hieman pyöristynyt viime aikoina…mutta minkäs sille mahtaa kun ruoka on hyvää!

Aamupäivisin kuljeskelen käytävillä ja pysähdyn asukkaiden viereen odottamaan rapsutuksia. Ja aina niitä saankin ; olen kertakaikkisen hurmaava ja ihana koira, joten ei kukaan voi vastuuta minun silittelemistä.  Saan myös paljon huomiota osakseni asukkaiden omaisilta, jotka käyvät meillä vierailulla. Ja kyllähän minun työkaverini pitävät myös minun työhyvinvoinnista hyvää huolta…

Käyn päivänmittaan lenkkeilemässä yhdessä emäntäni tai sitten jonkun työkaverini kanssa. Otamme usein mukaan jonkun asukkaan, joka saa minua talutella. Käyttäydyn silloin erityisen hienosti enkä vedä hihnassa yhtään. On kivaa päästä välillä haukkaamaan raitista ilmaa, koska muuten työni on siistiä sisätyötä.

Välillä toimenkuvaani kuuluu myös käydä tervehtimässä palvelutalon asukkaita palvelukeskuksen alakerrassa. Silloin emäntäni Satu tulee aina mukaan, koska en saa kuulemma yksikseni sinne mennä. Ja ehken minä uskaltaisikaan, koska siellä ihmiset eivät ole minulle niin tuttuja kuin meillä täällä hoivakodissa.

Mutta on tämä työ aika rankkaakin...Välillä mieleni tekee ottaa kunnon päivätirsat ja silloin käperryn omalle viltilleni näkemään kauniita unia, mutta en minä osaa nukkua sikeästi. Täytyyhän minun pysyä koko ajan kartalla, mitä ympärilläni tapahtuu…Jos vaikka apuani tarvitaankin jossain, niin täytyy olla valmiudessa koko ajan.

Pääasiassa minä teen päivävuoroja, mutta satunnaisesti myös iltoja. Olen saanut myös tehdä muutaman yövuoron, olin silloin täyshoidossa erään työkaverini luona. Tykkäsin tehdä yövuoroja; sain silloin köllötellä sohvalla pitkin pituuttani ja käyskennellä hiljaisilla käytävillä. Mutta tein minä silloin töitäkin; kävin pissattamassa asukkaitamme ja viemässä heille lääkkeitä. Minusta se oli kivaa, voisin joskus toistekkin tehdä yövuoroja.

Olen myös päässyt osallistumaan toimintaterapeuttimme pitämään ryhmään, siellä leikittiin ja juteltiin. Ja rapsuteltiin minua. Mutten jaksanut siellä kauaa olla, koska kuulin ruokasalin puolelta astioiden kolinaa ja luulin saavani ruokaa, joten halusin lähteä ryhmästä sitten pois.

Minun työtäni selvästi arvostetaan hoivakodissamme, koska olen saanut tussitaululle oman kuvani, jossa minulla on päällä virallinen työasu päällä, Tutoriksen punainen huivi. Myös omasta mielestäni työni on erittäin arvokasta ja terapeuttista asukkaiden näkökulmasta. Minulla on ihanan pehmeä turkki, jota moni asukas tykkää silitellä. Se tuo heille ehkä mieleen jonkun oman rakkaan lemmikin ja herättää mielikuvia ja muistoja muutenkin.

Kun emäntäni Satu ilmoittaa työpäiväni olevan lopuillaan, hypin riemusta silloin. Vaikka tykkään työstäni, on minusta myös mukava lähteä kotiin…Saan siellä kerätä voimia taas seuraavaan työpäivään. Mutta tällaisia minun työpäiväni ovat. Välillä saattaa tulla jotain yllätyksiä, mutta sehän on tämän työn suola, koskaan ei voi tietää mitä päivä tuo tullessaan. Mutta siihen minä olen valmistautunut. 

Wuf wuf ja nähdään taas! t. Osku